Kuljen kuusikossa kohti Kuikkasen lampea. Tarkoitus on käydä jokakesäiseen tapaan sitä katsomassa. En minä koskaan siellä kyllä kuikkaa ole nähnyt. Mistähän lampi on saanut nimensä?
Kuten aikaisemmillakin käynneillä aion ottaa mukaan sen rannalta rahkasammalpaakkuja, joissa kasvaa kihokkeja. Niiden kärpäspyyntiä on hauska ikkunalaudalla seurata.
Äkkiä huomaan yhdessä kuusessa ison, oksista tehdyn pesän, joka siinä olevien tuoreiden lehväksien perusteella vaikuttaa asutulta. Varovasti sitä lähestyn ja näen sen reunalla jonkin petolinnun….
Lintuharrastukseni alkoi kotipaikalla Muuruveden maatalouskoululla 1960- luvun alkupuolella. Sytykkeenä mihin tahansa luontoharrastukseen voi olla esimerkiksi koulun luontokerho tai joku pitemmälle harrastuksessaan edennyt henkilö. Meillä parhaan leikkikaverini kanssa ei näin ollut. Jostain vain saimme kipinän. Emme ketään muita harrastajia tunteneet ja muutenkin lintujen seuraaminen ihan vain ns. huvin vuoksi oli maaseudulla tuolloin vielä outoa puuhaa.
Tietoa sain sinisestä mmm- Lintuharrastus- kirjasta. Hankin määritysoppaaksi Linnut värikuvina-kirjan ja Leo Lehtosen Jokamiehen lintukirjan.
Zuiho- kiikarit kävin ostamassa Kuopion Anttilasta maatilan töissä hankituilla rahoilla. Kaukoputkea ei minulla eikä kaverilla ollut. Eipä semmoisesta ollut paljon tietoakaan ja jos olisi ollut, ei olisi rahat sen hankkimiseen riittäneet. Jonkinlainen kamera oli, mutta ainoa tallessa oleva lintukuva kouluajaltani on kanahaukkapoikueesta pesässä.
Varsinaista oikeaa harrastusta edelsi sen ajan pikkupoikien – näin jälkeen päin ajateltuna – vähemmän järkevä toimi eli ”räksän pesillä käynti”. Sen tuloksena kenkälaatikoihin kertyi aika liuta tyhjäksi puhallettuja räkättirastaan munia. Nykyisin somessa kysellään apua, mitä pitäisi tehdä, kun pesän alta löytyy pieni rastaan poikanen. Me emme sellaisia kyselleet, vaan…jääköön sanomatta.
Kun tässä tunnustusten tielle läksin: Kyllä niistä laatikoista löytyi melkoinen kokoelma muidenkin lajien kuin rastaiden munia. Nykykatsannossa siis jopa rikollista puuhaa oli tämä ”lintuharrastuksemme” alku silloin.
Mutta palaanpa nyt siihen aikaan, kun harrastus sai parempia muotoja. Minulla on tallessa muutamia dokumentteja. En kovin systemaattisesti havaintoja muistiin merkannut, mikä näin jälkeen päin ajateltuna on selkeä puute. Tässä on kuitenkin pari sivua käyttämästäni kansiosta tuolta ajalta: Piirsin kartan kotipaikalta, missä havaintoja eniten tein. Kartassa näkyy rajattuna erilaisia alueita. En enää tarkemmin muista, mutta jonkin sortin lintulaskentaa varten ne on tehty. Numeroidut pisteet ovat pönttöjä. Piirtämistä harrastin jo tuolloin: kuvassa näkemykseni haukoista.
Jotkut havainnot ovat jääneet kyllä niin elävästi mieleen, että voin sijoittaa ne tarkasti kartalle.
Olihan hienoa löytää ja tunnistaa ensimmäistä kertaa joku laji, joka ei sen ajan tietojemme mukaan mikään ihan tavallinen ollut.
Tässä muutama muistelus:
Pitkään sain kiikaroida ja kirjasta määrittää, että koivikossa erittäin taitavasti laulava lintu oli kultarinta.
Vanhalan pihapellon takana olevassa metsikössä roikkui koivun oksanhangassa kuhankeittäjän pesä. Pimeällä oli aika kammottavaa kuunnella “alatien” suunnasta lehtopöllön valittavaa ääntelyä. Sen pesä oli lähellä koulun päärakennusta vanhan koivun kolossa.
Putaanjoen rannan matalikossa pyöri lintu, josta ei oikein saanut selvää, uiko vai kävelikö se: vesipääskyksi sen määritin.
Kerran ihmettelin, mikä lavertelee tiheän kuusen kätkössä: närhi se yllättäen oli. Se osaa äännellä niin monipuolisesti, että lauluksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua.
Staijauksesta en tiennyt vielä mitään, mutta kevään koulumatkoillakin näkyi silloin tällöin suuriakin alliparvia, jotka seurasivat Muuruvesi-Akonvesi linjaa.
Järkevämpää ja jopa tieteellisempää otetta tuli linnun pesien etsintään, kun tilasimme Helsingin yliopiston eläinmuseolta pesäkortteja. En muista, miten innokkaasti ja kuinka paljon niitä täytimme ja lähetimme, mutta jonkun verran kuitenkin. Ehkä se edellä mainittu kanahaukan pesä tuli niihin kirjatuksi ja monet pikkulintujen pesätiedot myös.
Tähän liittyy lintuharrastukseni jännittävin kokemus. Tiesin tutkimuksesta, jossa kartoitettiin kalasääsken pesintää Suomessa. Sille mieluisia pesäpaikkoja olivat mäkien päällä olleet kolmiomittaustornit. Nythän ne on muutamaa museoitua tornia luukunottamatta purettu.
Västinmäellä, jossa usein kesäisin käytiin muutenkin oli sellainen ja tiedossa oli myös sääksen pesä siellä. Taiteenharrastajat tietävät, että Västinmäki näkyy taustalla Eero Järnefeltin maalauksessa ”Heinäkuun päivä”. Olin jo vähän isompi poika ja päätin kiivetä torniin katsomaan, montako munaa tai mahdollisesti poikasta pesässä on. Torniin piti kiivetä sen ulkolaidalla kulkevia hataria tikkaita pitkin. Kyllä pelotti, mutta jotenkin minä sinne ylös lavetille pääsin. Mutta ei pesä tietenkään sillä ollut vaan sen yläpuolella. Pesään kurkatakseni olisi pitänyt vielä kiivetä lavetin laidan päälle. Onneksi tulin järkiini ja tutisevin jaloin sain itseni keploteltua tikkaille ja takaisin turvallisesti maan pinnalle .Vanhemmat eivät tietenkään tienneet tästä seikkailusta mitään.
Artikkelikuvana on panoraamanäkymä Västinmäeltä 2.10.2020.
Vene- ja kalastusretkien myötä lintuharrastusreviirikin laajeni lähisaariin ja Karhonvedelle, missä usein oltiin yötäkin. Saarien ja luotojen kallioilla oli tiiran ja kalalokin pesiä. Kuikkia uiskenteli selällä. Sääksen pesä oli Myhkyrissä ja edellä mainittu kanahaukan pesä Kallinsalossa.
Hiukan tosiaan harmittaa, ettei minulla ole juurikaan kirjallisia dokumentteja lintuhavainnosta jäljellä. Siksi myös vertailut siitä, oliko linnusto ja lajisto silloin erilainen kuin nyt perustuu muistikuviin. Muutaman asian voin esimerkin omaisesti kyllä varmaksi sanoa.
Naakkoja, joita nykysin näkee melkein joka taaajamassa ei tuolloin ollut yhtään.
Varpusia oli navetan ja puimalan ympärillä aina, mutta pikkuvarpunen oli vielä täysin tuntematon laji.
Peltosirkku on nykyisin erittäin harvinainen. Silloin sen vienoa laulua voi kuunnella joka kesä vaikkapa Polviniityllä.
….Palaan jutun alkuun
Se haukka osoittautui tuntomerkkien perusteella myöhemmin mehiläishaukaksi. Samalla selvisi, mikä oli repinyt peräniityn pellon ojanpenkoista esille maamehiläisen pesiä.
Aarne Hagman
